”Älä pelkää, Macbeth, kunnes Birnamin metsä kulkee kohti Dunsinanin vuorta”.
Ajan ysitietä Jyväkylästä. Sähköauto. Palanen ostettua hyvää omatuntoa. Olen matkalla katsomaan lapsuuskesien maisemia.
Liikenteenohjaaja pysäyttää. Perkele. Jyväskylän MM-ralli on tässä. Just tässä. Kolmen kilometrin jono matelee jonnekin, jossa rallikansan autoja ohjataan – hyvin verkkaisesti – jpellonlaidoille.
Nainen jolla on vauva rattaissa hölkkää ysitien reunaa ohi. Hänellä on kiire katsomaan erikoiskoetta joka on jo alkanut.
Helikoptereita pörrää ilmassa ainakin puoli tusinaa.
Puolen tunnin odottelun jälkeen pääsen sillalle josta näen rallin lähtöpaikan.
Ralliauto lentää sillan ali. Minä jään pölypilveen. Ihmiset juoksevat metsien reunoilla ja pelloilla saadakseen paremman paikan, josta nähdä ralliautojen vilahtavan sekunnissa ohi.
Illalla näen uutisista moneen kertaan kuinka japanilainen kuski ajaa metsään. Kuskille ei käy mitenkään, auto menee ruttuun mutta jatkaa matkaa.
Kukaan ei välitä niistä muutamasta hankasalmelaisesta puusta jotka kuskin virhe runnoi ja katkoi.
Perillä lapsuuden maisemassa yllätyn.
Maatalon piha – se joka ennen oli suuri ja avara ja jota reunustaneet hiekkatien pätkät todistivat Wimledonista innostuneiden tyttöjen jokakesäistä tenniskisaa (”Ole sä nyt Chris Evert niin mä oon Martina Navratilova!”) – on kadonnut ja paikalla kasvaa… metsä.
Metsä. Metsikkö. Villiintynyt viidakko.
Sen takana talo on tumma ja piilossa katseilta, kasvaneen ruohon keskellä. Talossa istuu vanha emäntä yksin, hamärässä ja sairaana.
Mies ja pojat lähti sinne ralliin.
Navetan silta (se ylisille vielä ramppi) on sekin puiden valtaama. Kuusia kasvaa sen molemmin puolin.
Vanha iso aitta (jonka vintillä otin ensiaskeleeni teatterileikeissä – ja putosin suoraan porrasluukusta alakertaan, ”Ei tässä mitään, ei sattunu!” (sattui), on toiselta puoleltaan romahtanut ja sen läpi kasvaa – puita.
Tämä paikka on piirtynyt joka soluuni. Mutta se ei ole sama. Se on sama. Mutta se ei ole sama.
Puut ovat tulleet.
Sitä mukaa kuin ihmisen voimat ovat huvenneet, puut ovat tulleet. Ne ovat hiipineet tänne kuin Birnamin metsä, joka liikkuu kohti Macbethin linnaa.
Aika ei ole koskaan ihmisen puolella. Ei yksittäisen ihmisen.
Puun aika on toinen. Kun ihminen lakkaa taistelemasta metsää vastaan, metsä on sitkeä ja kärsivällinen. Metsä palaa siihen, mihin ihminen kerran raivasi talon ja tilukset.
Mutta kaikki ihmisen koskema on entropian vallassa: ihminen itse, ihmisen katkomat hirret aitan seinissä, navetan siltaparrut. Ne menevät ihmisen tavoin hiljaa hiipuen pois. Lahoavat.
Katkomaton metsä tulee niiden tilalle.
Ihmisen hengitys on nopea, lepattava, hengästynyt.
Metsän aika on hidas, metsän hengitys pitkä, vuosikymmenten mittainen.
Satujen metsä, Birnamin metsä, Fangornin metsä, jossa enttien hidas keskustelu ei mahdu ihmisen eikä hobitinkaan elinkaareen. Keski-Euroopan metsissä asuu noitia ja haltioita. Englanitilaisen maalaiskylän murhamysteerissä ruumis löytyy metsästä, jossa paikallisyhdistys leikkii druidi-menoja – skandinaavin silmissä se näyttää puistolta, ei metsältä. Metsät siellä kaadettiin jo keskiajalla – ehkä juuri Birnamin kävelevä metsä oli briteille liikaa?
Meidän metsissämme asuu muita olentoja: muinaisjumalia, karhuja joiden henget pitää lepyttää jos karhun saalistaa, maahisia, metsänhenkiä. Meille ne eivät ole pelottavia, sillä metsäläisiä olemme alunperin, vaikka yhä kauemmaksi kulkemassa.
Metsässä voimme tavata myös marjatädin, sienisedän, Venlojen viestin, geokätköilijän, puunhalaajan, pakurikäävän kerääjän, metsäjoogaajan, uimapaikkaa etsivän ihmishylkeen (minä), luontokuvaajan, päiväkodin luontoryhmän, maastopyöräharrastajan.
Ja sen MM-rallissa paikaltaan eksyneen katsojan.
Kun heidän pienet hengityksensä loppuvat, lähtevät pois, kärrätään kirkonkylälle vanhainkotiin, metsä huokaa pitkän uloshengityksen, syksyn mittaisen, pudottaa lehdet puista ja lepää.
Sitten se alkaa hitaasti liikkua.
5.8.2026
Katri Mehto
yhteisötaiteilija, käsikirjoittaja
Teatteri ILMI Ö.
Kuva: Kaarina Meskanen