Osallistuin marras-joulukuussa vuonna 2025 metsäkeskusteluihin helsinkiläisillä kouluilla. Saliin kerättiin kymmeniä yhdeksäsluokkalaisia. Yhteisen aloitusvideon ja lopun elävän musiikin välissä haimme neljässä erilaisessa keskustelupiirissä kosketuspintaa metsään. Jokaisella piirillä oli oma lähestymistapansa aiheeseen, ja oppilaat valikoituivat satunnaisesti yhteen neljästä ryhmästä. Kerron havaintoja yhden piirin toiminnasta.
Hapuilimme oman työparini kanssa kohti tapaa käsitellä metsän yhteyksiä ja aikaa. Koska työskentelytapa ja tilanteet olivat uusia, oli keskeneräisyyden ja kokeilullisuuden hyväksyminen välttämätöntä. Tehtävä ja työtapa muuttuivat kerta toisensa jälkeen. Tietyt piirteet säilyivät läpi kohtaamisten: Oppilaille tarjottiin mahdollisuus tavallisesta luokkatyöskentelystä poikkeavaan olemiseen. Ajatuksia liikuteltiin piirtämisen avulla, mitään työtä ei tehty arvioitavaksi.
5.11.2025
Saliin tulee yhdeksäsluokkalaisia. Joku pälyilee ympärilleen, toinen hakee sivuttaisella virnistyksellä tai kovaäänisellä kommentilla tukea kaveristaan. Moni on hiljaa. Asetutaan piireihin. Opin, että peruskoulun päättävät eivät välttämättä tiedä, mikä on lehto.
On turha kuvitella, että 45 minuutissa ehtisi hahmottaa erilaisten eliöiden lukemattomia yhteyksiä ja kiepauttaa ajatukset vielä ihmisiin, omistamiseen, talouteen ja eturistiriitoihin. Eivät nuoret ole vastahankaisia, palaset eivät vain kohtaa. Tehtävää on muutettava.
10.11.2025
Jokaisella kerralla tila on erilainen. Nyt äänet kimpoilevat korkeasta katosta ja kovista seinistä, tila pistelee ja rymisee. Yritämme rauhoittua ja kuvitella vuorovaikutussuhteita metsässä, missä tahansa metsässä.
Muutamalle kihertäväiselle tulee mieleen, että karhu ja orava lisääntyvät keskenään. Rivon kuvaston asema yläkoululaisten keskuudessa on ennallaan. Se on kumman lohdullista; epäilen tunteen liittyvän tuttuuteen.
Hiljainen nuori ei usko, että suojeltukaan alue säilyy metsänä tulevaisuudessa. ”Kai tällaisessa tehtävässä voi kuvitella toisin”, hän toteaa. Toteamus tuottaa etäisyyden hänen ja mielikuvitusleikin välille. Emme ehdi puhua siitä, mitä ajattelemme kuvittelun voimasta.
20.11.2025
Hiljaisen pehmeässä salissa on hämärää. Nuoret naurahtavat kysymykselleni siitä, ovatko kaikki käyneet joskus metsässä. Totta kai! Metsää sivutaan tai sinne upotaan mökkiretkillä, koulumatkalla, arkisesti, harrastuksissa…
Tunnelma on hyväntahtoinen ja hyvinvoiva. Tehtävänä on taas ajatella tuttua metsää. Moni kertoo koulun lähellä olevasta luontoalueesta: se on kallioinen, kitukasvuinen, pahanhajuinen, metsää. Sieltä kerätään marjoja.
Entä tulevaisuudessa, mitä heidän ajattelemalleen paikalle ja sen eliöille tapahtuu? He kuvaavat metsän ennallaan, elossa myös 50 vuoden päästä.
12.12.2025
Aiempia pienempi ryhmä asettuu tyynyille piiriin. Mitä metsästä tulee mieleen: puut, puut, puut, järvi, vihreä, vihreä, puut. Yksimielisestä, lyhytsanaisesta alusta huolimatta nuoret heittäytyvät tehtävään kepeästi ja itsenäisesti. ”Tää on vaan metsä. Ton piti olla pupu, mutta se onkin rotta.” ”Tää metsä on oikeasti olemassa, se on merenrannassa.”
Entä 50 vuoden päästä, vuonna 2075? ”Voiko kuusi elää niin pitkään?” yksi kysyy varovasti. Syntyy metsiä, joissa rotta on edelleen paikalla (sen kaveri muutti pois), kuusia on sekä pystyssä että maassa lahoamassa. Toisaalla on metsäkatoa, puiden tilalla on harmaita taloja ja Alepa. Yhdellä paperilla on vain kantoja.
Yhden kuvitelman nuori koivu on kasvanut paksummaksi ja vanhemmaksi. Se merkitsee rituaalipaikkaa. ”Suuri osa ihmisistä on tappanut toisensa. Jäljelle jääneet ovat alkaneet palvoa puita.”
Ja aika loppuu, mutta jatkuuko keskustelu? Onko aikuisten verkolla kyky ottaa vastaan nuorten kuvitelmia, kannatella mieliä jotka aavistelevat järistyksiä?
Piirillä ei tavoitella valmiita vastauksia. Metsäajatusten kirjo on laaja, ja nuorten joukko hyvin moninainen. Ensi syksynä, kun keskustelut jatkuvat, jotain on ennallaan ja jotain on varmasti muuttunut. Haluni tukea kuvittelemisen kirjoa kasvaa entisestään.
17.12.2025
Laura Ertimo, FM, kirjailija
Kuva: Markku Hyvönen