Metsä. Lapsuuteni ensimmäiset muistikuvat liittyvät metsään. Metsä oli pihapiirini lasten leikkipaikka. Muistan, kuinka leikimme kotia – teimme huoneita kuusen alle, lakaisimme maahan tippuneet neulaset seiniksi. Koti oli rauhallinen, kaunis, siisti, huoneita oli paljon. Koti oli meidän oma paikkamme.

Muistan, kuinka lauloimme metsässä ja pidimme toisillemme konsertteja. Jännitti, mutta puiden katveessa isolla kivellä oli kutkuttavaa laulaa. Ääni kaikui mukavasti. Vähän vanhempana leikimme illalla pimeässä metsässä taskulamppuhippaa. Älyttömän jännittävää. Melkein liian. Ainakin, jos oli itse etsimässä, koska vaikeus löytää ketään metsän siimeksestä, joka jatkui kaukaisuuteen, oli todellinen.

Muistan myös ensimmäisen luokan hiihtokilpailut lumen peittämässä metsässä. Hiihdin yksin valkoisuudessa. Ihmettelin hiljaisuutta, talventörröttäjiä ja kuusien oksien painumista lumimätästen alle. Suksisauvalla nostelin oksia ja katsoin, kuinka oksat vapautuivat ja lumi lensi ympäriinsä. Muistan myös opettajani sanat, että olin viimeinen maaliintulija ja että kyllä puusuksillakin voi hiihtää. Minulla ei kaiketi ollut kiire tai sitten suksissa ei ollut luistoa. Sain tarran lohdutukseksi, vaikken olisi sitä tarvinnut.

Muistan, kuinka menin pikkusiskoni kanssa mustikkaan. Olin ehkä 5-vuotias. Upeat mustikkamättäät sinisenään, meillä emalimukit käsissä. Huomasin jossain vaiheessa, etten tiennytkään reittiä takaisin. Kaikki näytti yht`äkkiä tuntemattomalta. Siskoni itki. Yritin kävellä mättäitä kiertäen eteenpäin, mutta aina vain tuntemattomammalta näytti. Muistan kauhun ja pelon – me emme osaa täältä enää ikinä pois. Me eksyttiin. Me jäätiin tänne. Sitten, Isäni huuto kaukaisuudesta – Outiiiiiii, Anuuuuu.  Mikä suunnaton helpotus, tuo huuto ja kun ääntä seuraten pääsimme takaisin. En tainnut myöntää eksymistä.

Muistan, miten seurasin jäniksen jälkiä hangella, upotti. Hangella oli myös kevyempiä jälkiä, metsähiiren. Ja ketjunauha. Joku opetti, että se oli kettu. Muistikuvissani en nähnyt useinkaan muunlajisia. Tai siis suuria muunlajisia. Muistan kyllä muurahaiset, perhoset, koppakuoriaiset, leppäkertut, ampiaiset, paarmat, hyttyset, kyykäärmeet kivien päällä paistattelemassa päivää, sisiliskot ja oravat. Ne olivat niin itsestään selvä osa metsää, metsänreunaa, ahoa ja niittyä. Lintujen äänet muistan, olisipa ollut ihanaa, kun vielä olisin osannut nimetä ne, joku olisi opettanut tai olisin osannut etsiä tietoa kirjoista.

Muistan yöllisen myrskyn. Olimme sukumme kesäpaikassa. Alamökin ikkunasta katsoimme salamointia järvellä ja laskimme kuinka monta sekuntia on jyrähdykseen. Ei juuri yhtään ja kuulimme, kuinka puita kaatui lähellä. Tärisin ja toivoin, ettei mökin päälle kaatuisi puita. Ei kaatunut. Rakastin noita vahvoja ja taipuisia mäntyjä. Tunnusmerkkejä. Meidän puita, melkein kuin henkilöitä. Ja itkin, kun 40 vuotta myöhemmin sain wa-videon, jossa kuvattiin, kuinka metsäkone kaatoi nuo puut. Julmaa. Satuttavaa. Enkä ymmärtänyt miksi tuo teko piti tehdä. Lähetin emojin sukuryhmään, missä naama oli sinivihreä.

Lapsuus on jäänyt minuun, samoin kuin metsä. Se on leikin, yllätyksen, luovuuden, ilon, jännityksen, pelon, rakkauden, kauneuden, kaipuun, surun ja ikävän tila. Lapsuuden metsä oli toiveikas. Se oli aina olemassa. Se oli suuri, se oli tuttu ja tuntematon. Se oli rauhaa ja välillä näytti hurjuudellaan toisen puolensa. Metsä herätti kunnioitusta. Se oli jotain, mikä on minua ja meitä suurempaa. Tärkeää ja merkityksellistä. Jotain sellaista, jonka kuvitteluun ei riitä mielikuvitus. Se oli jotain mikä oli koettava, otettava siitä selvää ja silti se jäi kysymykseksi.

Sitä se on minulle yhä. Metsä.

25.9.2025

Outi Sädekallio-Snellman, Teatterinjohtaja, näyttelijä, yhteisötaiteilija, teatteripedagogi, metsien puolustaja

Kuva:  Matti Snellman

The Forest Within Me

The forest. My very first childhood memories are tied to the forest. The forest was the playground for the children in our yard. I remember how we played house – we made rooms under the spruces, sweeping the fallen needles into walls. The home was peaceful, beautiful, tidy, and had many rooms. It was our place. I remember how we sang in the forest and gave concerts to each other. It was exciting, but thrilling to sing there on a big rock under the trees. My voice echoed nicely.

When I was a bit older, we played flashlight tag in the dark forest at night. Incredibly exciting. Almost too exciting – especially if you were “it,” because it was truly hard to find anyone hidden in the depths of the forest that seemed to go on forever.

I also remember my first-grade skiing competition in the snow-covered forest. I skied alone through the whiteness, marveling at the silence, at the winter stalks poking through the snow, and at how the branches of the spruces bent under the weight of the snow. With my ski pole, I lifted the branches and watched the snow fly around as they sprang free. I remember my teacher’s words — that I was the last one to finish, and that yes, one can ski with wooden skis. Maybe I wasn’t in a hurry, or maybe my skis didn’t glide well. I got a sticker as consolation, though I hadn’t needed one.

I remember going blueberry picking with my little sister. I must have been about five. The blueberry mounds were a deep blue, and we each had enamel mugs in our hands. At some point, I realized I no longer knew the way back. Everything suddenly looked unfamiliar. My sister cried. I tried to walk forward around the berry mounds, but everything only looked stranger. I remember the terror and fear — we’ll never find our way back. We’re lost. We’re stuck here. Then — my father’s voice calling from afar: Outiiiiiii, Anuuuuu! What an enormous relief — that shout, and the sound that guided us back. I don’t think I ever admitted we had been lost.

I remember following rabbit tracks in the snow — sinking deep as I went. There were also lighter tracks — a forest mouse’s — and a chain-like trail. Someone told me it belonged to a fox. In my memories, I rarely saw other species. Or at least not large ones. But I do remember the ants, butterflies, beetles, ladybugs, wasps, horseflies, mosquitoes, adders basking on the rocks, lizards, and squirrels. They were such a natural part of the forest, its edges, meadows, and fields.

I remember the sounds of the birds — how wonderful it would have been to know their names, if only someone had taught me, or if I had known to look them up in books.

I remember a stormy night. We were at our family’s summer place. From the window of the lower cottage, we watched lightning flash over the lake and counted the seconds until the thunder. Almost none — and we heard trees falling nearby. I trembled and hoped no trees would fall on the cottage. None did. I loved those strong and flexible pines — the landmarks. Our trees, almost like persons. And I cried, forty years later, when I received a WhatsApp video showing how a logging machine felled those very trees. Cruel. Painful. I couldn’t understand why it had to be done. I sent an emoji to the family chat — a face blue and green with nausea.

Childhood has stayed with me — as has the forest. It is a space of play, surprise, creativity, joy, excitement, fear, love, beauty, longing, sorrow, and yearning. The forest of my childhood was full of hope. It was always there. It was vast, familiar yet unknown. It was peace itself — and sometimes, in its wildness, it showed another side. The forest inspired respect. It was something greater than me, than us. Something important and meaningful. Something beyond imagination. It was something that had to be experienced, explored — and yet, it always remained a question.

That is what it still is to me. The forest.

Outi Sädekallio-Snellman, theatre artist, theatre pedagogue, defender of forest
25 September 2025